Siika (Coregonus lavaretus) on Euraasian pohjoisosien sisä- ja murtovesissä elävä lohikalojen lahkon parvikala.
Siika on erittäin monimuotoinen kala, josta voi samassakin järvessä elää morfologisesti, ravinnonkäytöltään, kasvunopeudeltaan ja kutukäyttäytymiseltään hyvin erilaisia muotoja tai populaatioita.
Suomessa on erotettu viisi tai kuusi pääasiallista siikamuotoa: pohjasiika, karisiika, vaellussiika, järvisiika, planktonsiika ja tuppisiika. On pitkään ollut kiistanalaista, ovatko nämä erillisiä lajeja. Suomessa nykyään vallitsevan käsityksen mukaan ne kuitenkin katsotaan kaikki yhteen ja samaan lajiin Coregonus lavaretus kuuluviksi, eikä niitä pidetä edes alalajeina. Toinen siikojen suvun (Coregonus) Suomessa luonnonvaraisena elävä laji on muikku. Lisäksi joihinkin Suomen vesiin on istutettu siperialaista peledsiikaa.
Koko ja ulkonäkö
Siialla on hopeanväriset kyljet ja harmaat evät. Selkäevän ja pyrstöevän välissä sillä on lohikaloille ominainen rasvaevä. Siian pää ja suu ovat pienehköt muuhun ruumiiseen nähden. Pieni siika saattaa muistuttaa ulkonäöltään erehdyttävästi muikkua. Siian ja muikun erottaa periaatteessa leukojen pituudesta, siialla yläleuka on alaleukaa pidempi, muikulla päinvastoin.
Ulkonäöltään eri siikamuodot ovat lähellä toisiaan ja ruumiinrakenteen erot ovat pieniä. Eri muotojen erottelussa käytetään perustana etummaisten kiduskaarien siivilähampaiden lukumäärää. Siivilähampaiden lukumäärä vaihtelee siikamuodosta riippuen alle 20:stä yli 40:een seuraavasti:
- pohjasiika, 17–22 (”Coregonus lavaretus fera”)
- karisiika, 24–28 (”Coregonus l. widegreni”)
- vaellussiika, 28–32 (”Coregonus l. lavaretus”; nyk. ”Coregonus maraena”)
- järvisiika, 40–45 (”Coregonus l. nilssoni”)
- planktonsiika, 41–56 (”Coregonus l. pallasi”)
Suomessa suurin 2000-luvulla pyydetty siika on painanut 7,08 kilogrammaa.
Levinneisyys
Suomessa siika on levinnyt koko maahan, sekä merialueilla että sisävesissä. Jokiin vaeltavan siian lisääntymisolosuhteet heikentyivät suuresti jokien rakentamisen yhteydessä. Siikaa on sen jälkeen istutettu runsaasti kantojen ylläpitämiseksi sekä alkuperäisiin että uusiin vesistöihin.
Elinympäristöt ja kantojen tila
Siika viihtyy puhtaissa, kylmissä ja hapekkaissa vesissä. Eri siikamuotojen elinympäristöt ja -tavat eroavat toisistaan.
Järvisiika kutee järvissä ja syö pääasiassa planktonia. Siitä tunnetaan Kemijoen, Oulujoen, Kymijoen ja Vuoksen vesistöistä alle 20 esiintymää, joista osaa tuetaan istutuksin. Se on saattanut sekoittua muiden siikamuotojen kanssa, ja katsotaan silmälläpidettäväksi.
Ravinto
Poikasiässä siika syö eläinplanktonia. Harvasiivilähampaiset muodot siirtyvät kasvaessaan syömään kalanpoikasia ja pohjaeläimiä kuten surviaisentoukkia, hankajalkaisia, vesikirppuja, kotiloita ja simpukoita. Myös pienet kalat kelpaavat ravinnoksi siialle. Tiheäsiivilähampaiset muodot kuten järvi- ja planktonsiika syövät koko ikänsä pääasiassa planktonravintoa. Mikäli muikkuja on paljon, järvi- ja planktonsiiat joutuvat kamppailemaan tehokkaampien muikkujen kanssa eläinplanktonista.[2] Siiat saattavat syödä myös oman lajin sekä muiden kalojen mätiä.
Lisääntyminen
Sukukypsyyden siika saavuttaa keskimäärin 4–5-vuotiaana. Siika kutee syksyllä. Kutu ajoittuu syyskuusta joulukuuhun, kun vesi on 2–5 asteista. Vaellus-, plankton- ja pohjasiika kutevat jokiin, kun taas meressä elävä karisiika puolestaan kutee ulkokareilla. Järvisiika kutee järvessä rantojen lähettyvillä. Kutu tapahtuu 0,5–4 metrin syvyydessä, hiekka- ja sorapohjaisilla alueilla. Kutiessaan naaras ja koiras ovat kyljikkäin laskien mädin veteen. Kun siiat ovat kuteneet, ne jäävät vähäksi aikaa kutupaikoille syöden näkyviin jäänyttä kutua. Poikaset kuoriutuvat keväällä jäiden lähdön aikoihin.
Lähde: Wikipedia
(266)